PSYKOLOGINEN TURVALLISUUS URHEILUSSA

 PSYKOLOGINEN TURVALLISUUS URHEILUSSA

Otsikon sana vilahtelee aina siellä täällä kun puhutaan eri yhteyksissä työelämästä ja ilmapiiristä. Itse käytän sanaa kun tarkoitan ympäristöä, jossa jokainen sen kyseisen ympäristön toimintaan osallistuva tuntee olonsa turvalliseksi olla juuri sellainen kuin on. Ei tarvitse pelätä sitä mitä muuta ajattelevat hänen keskeneräisistä ajatuksistaan tai sitä, että hänet painetaan alas innovatiivisten asioiden suhteen tai joku ryhmän jäsen kritisoi tai pahasuopaisesti kommentoi ajatuksiani.Psykologisesti turvallisessa ympäristössä voi vapaasti olla virheellinen, vajaa, erehtyväinen tai keskeneräinen ilman pelkoa.

Useasti psykologinen turvallisuus yhdistetään jonkinlaiseen pehmoilu -kulttuuriin, jossa asioista ei uskalleta puhua niiden oikeilla nimillä. Itselleni psykologinen turvallisuus on juurikin päinvastaista, koska siinä jokainen jäsen laittaa itsensä alttiiksi julkiselle arvostetulle kehittyäkseen paremmaksi. Minulle se merkitsee myös sitä, että vaatimustasoa uskalletaan nostaa ilman pelkoa siitä, että joku loukkaantuu. Mutta meillä kaikilla on usein tapa vastustaa asioita, joita emme ymmärrä, koska niin meidät on luotu aikojen alussa, karttamaan vaaraa.

Mitä enemmän olen toiminut suomalaisen huippu-urheilun kentässä sitä enemmän olen vakuuttunut siitä, että psykologista turvallisuutta on näissä ympäristöissä erittäin vähän. Kun mittakaavaa pienennetään eli mennään esimerkiksi valmennustiimi tasolle, koen sen olevan jo vallitseva toimintakulttuuri myös jalkapallossa. Jo pienellä ryhmän kasvatuksella haasteet astuvat kuvaan.

Usein ihmiset sanoittavat psykologisesti turvallista toimintaympäristöä luottamuksen kulttuurina, jossa puhujaa arvostetaan ja hänen näkemyksiään pidetään arvokkaina lisänä toimintaympäristön paremmalle huomiselle. Samalla nämä ihmiset kokevat, omien sanojensa mukaan, siitä että heitä haastetaan ja toivotaan osallistumista lisää ja mielipiteiden antamista janotaan.

Asia on erittäin mielenkiintoinen myös siltä kannalta, koska psykologista turvallisuutta ja sen merkitystä menestymiseen on tutkittu, ollaan saatu äärettömän mielenkiintoisia tuloksia, jotka luulisi kiinnostavan juurikin tulosurheilussa mukana olevia ihmisiä ja johtajia. Mikä tekee tiimistä menestyksekkään? Seuraavaksi esitän Amy Edmondsonin tekemän tutkimuksen kysymyksiä ja yhteenvedon havaintoja lyhennettynä ja vapaasti suomennettuna.

Kysymyksiin vastattiin eri yhteisöissä sen mukaan miten hyvin väittämä pitää omalla kohdalla paikkaansa. Viisiportainen vaihtoehtoinen vastaus välillä erittäin hyvin ja erittäin huonosti antoi raporttiin yhteenvedon, jonka tuloksiin ainakin urheilutoimenjohtajien kannattaisi tutustua. 

Tässä kysymykset:

1. Jos teen virheen tässä tiimissä, koenko niin että sitä voidaan jälkeenpäin käyttää minua vastaan? / Onko minulla tunne, että tässä tiimissä on lupa tehdä virheitä? 

2. Nostavatko tiimin jäsenet virheitä tai erehdyksiä ns. tikun nokkaan? 

3. Miten hyvin meidän tiimimme hyväksyy erilaisia mielipiteitä ja onko uusille mielipiteille tilaa?

4. Uskallanko ilman pelkoa tehdä aloitteita tiimille?

5. Saako tiimissä apua ja/tai onko tiimissä lupa kysyä toisten mielipiteitä?

6. Onko sinulla tunne ettei kukaan tiimin jäsen toimi sinun selän takanasi? / Koetko että joku laittaisi kapuloita rattaisiisi, että et pääsisi tavoiteisiisi?

7. Arvostetaanko tiimissä erilaisuutta, erilaisia taitoja ja kykyjä?

Erittäin lyhennettynä yhteenvetona laajasta tutkimuksesta löydettiin käsite psykologinen turvallisuus, joka korreloi parhaiten tuloksen tekemisen ja aikaansaamisen lisäksi myös työhyvinvointia eli viihtyvyyttä työssä.Menestyksekkäimpiä olivat ne tiimit, joissa vaikeatkin asiat uskallettiin ottaa puheeksi ja ennen eskaloitumista. Näissä tiimeissä jokainen uskalsi myös kantaa vastuun ja myöntää virheensä ilman pelkoa lytätyksi tulemisesta. Jokaista haastetta pidettiinkin menestyksekkäissä tiimeissä oppimisen paikkoina eikä virheinä.

Huippu-urheilun joukkuelajeissa kyseisen tutkimuksen helmi löytyy kuitenkin siitä, että laaja-alaisen tutkimuksen tuloksena todettiin, että tiimissä olevien yksilöiden ominaisuuksilla ja suorituskyvyllä ei ole suoraa korrelaatiota siihen onko tiimi menestyksekäs. Tutkimuksessa käytettiin yli 250 parametria tai elementtiä, joista pyrittiin löytämään ne keskeisimmät menestyvän tiimin määrittämiseksi. Ne olivat juurikin psykologisesti turvallisuuden elementit, jotka toivat tuloksen tiimille. 

Näistä kyseisistä tapauksista on lukuisia esimerkkejä maailman joukkueurheilu pullollaan, joissa altavastaaja nouseekin voittajaksi. Niihinkin tarinoihin ja taustoihin tutustuneena voidaan niistäkin löytää paljon elementtejä, joita nykyään kutsutaan psykologiseksi turvallisuudeksi. Pelaajat kuvailevat niitä eleensä sanoilla luottamus, mukavaa olla yhdessä ja tehdä toisen eteen vähän enemmän, koska tietää että se on vastavuoroista. Sanoituksia noille voittavan joukkueen elementeille on lukemattomia, mutta uskon vahvasti sen supistuvan otsikon mukaisen toiminnan alle.

Tämän vuoksi olen yllättynyt ettei kyseinen toimintatapa ole arkipäivää vaikkapa jalkapallossa. Joissakin seuroissa ollaan menossa sitä kohti, mutta suurimmassa osassa seuroista asiasta ei ole edes kuultu tai sitä ei osata yhdistää tarpeeseen. 

Kuten olen aikaisemmissa kirjoituksissani pyrkinyt tuomaan esiin muutamia valmentajuuteen liittyä aiheita, on psykologinen turvallisuus tai sen puute omassa valmentajuuden kehittymisen prosessissa tämän hetken suurin kysymysmerkki. Miksi mikään organisaatio haluaisi tehdä asioita jollain muulla tavalla kuin edellä olen pyrkinyt kuvailemaan? Suurin osa pelaajista on valmiina. Uusi valmentajasukupolvi on valmis. Uudet seuratyöntekijät ovat valmiit. Mutta miksi jokin seuraorganisaatio päätyy ratkaisuun, joka on epätodennäköisimmin se mitä jokainen seuranhallinnosta vastaava henkilö haluaa?

Koska tuon osa-alueen kokemus itseltäni puuttuu, en voi kuin arvailla vastauksia. Omien kokemuksieni mukaan asia liittyy vahvasti mielikuvaan siitä, mitä näille teollisen yhteiskunnan kasvateille on opetettu johtamisesta sotien jälkeen (mikäli joku lukija haluaa ymmärtää teollisen yhteiskunnan määritelmääni tarkemmin, voi sen käydä lukemassa aikaisemmasta kirjoituksestani). Heille ihmiset ovat resurssi, joiden on sopeuduttava heidän asettamiin toimintoihin ilman kitinöitä. He ovat välineitä maineen ja mammonan saavuttamiseksi. Mitään muuta syytä en epäloogisuudelle löydä. Tehdään näin, koska ennenkin on tehty.

Kun mietit omaa toimintaympäristöä niin, onko se edellä esitettyjen kysymysten kautta, psykologisesti turvallinen? Jos ei ole, niin eipä hätää. Asialle on tehtävissä muutos eli asioita voi meistä jokainen kehittää suuntaan, jossa haluamamme toimintaympäristö toteutuisi.

Kannattaa aloittaa itsestään. Olenko valmis ottamaan kaikenlaista palautetta vastaan riippumatta siitä onko se minusta positiivista tai negatiivistä? Onko minulla itsetunto sillä tasolla, etten koe kehittävää palautetta moitteena tehdystä työstä? Kun tämä itsetutkiskelu on tehty ja parannettu itsetuntoa ja asennoitumista palautteen janoamiseksi, voi samaa keskustelua alkaa käymään tiimin sisällä. Onko meidän tiimillä selvät pelisäännöt palautteen antamiselle ja sen ottamiselle? Mikä on meidän tiimin tapa olla vuorovaikutuksessa ja mikä on meidän tiimin tapa reagoida kun me yhdessä kehitetään työtä? Onko meidän tiimissä kulttuuri, jossa me emme odota palautetta vaan me uskallamme pyytää sitä ilman pelkoa? Kiitetäänkö meidän tiimissä siitä, että saadaan palautetta?

Tuossa nyt ainakin muutamia kysymyksiä, joita käymällä läpi itsekseen ja tiimin kanssa voi löytää teille toimivimman tavan toimia yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Työssä jaksaminen ja siitä nauttiminen sekä kiitollisuus lisääntyvät, jotka ovat hyviä elementtejä myös muilla elämän osa-alueilla. 

Mikäli tähän matkalle saadaan mukaan myös johtotason ihmiset ja he alkavat toteuttaa asioita edestä johtamisen periaatteiden mukaan eli esimerkillä, on tiiminne muuttumassa tulosta tekeväksi ja aikaansaavammaksi joukkueeksi. Itseohjaantuvuus lisääntyy, joukkueurheilussa puhutaan pelaajien omistajuudesta eli siitä, että jokaista tekemistä ei tarvitse johtaa vaan jokainen kantaa vastuun omasta tekemisestään ilman valvontaa. Energiaa vapautuu valvontatehtävistä kehittymisen tehtäviin ja lopputulos tulee olemaan varmasti parempi. Tämä perustuu myös siihen, että tiimin kesken tehty yhteinen päätös ei varmasti aina ole sen yksilön mielipide, mutta silti ne eriävän mielipiteen omaavat uskovat joukkueen voimaan ja siksi heittävät oman työpanoksensa yhteisen hyvän eteen, koska se on yhdessä etukäteen sovittu tiimin pelisääntö.

Monikaan valmentajuudessaan ei ole ehkä pureskellut asioita riittävän monelta kantilta, että voisi asioita ja tarpeita jäsennellä tulevaisuutta silmällä pitäen. En voisi olla tällä hetkellä enemmän kiitollinen universumille niistä oppimisen paikoista joita omalle matkalleni on tullut eteeni. Koska menneet opettavat näkemään asioita, joista ennen en edes nähnyt varjoja. Enää en usko, vaan tiedän jo olevani parempi valmentaja, isä, aviomies sekä tiimin jäsen.