VALMENTAJUUDEN YDIN

 VALMENTAJUUDEN YDIN

 

Uskomattomat vuoteni valmentamisen parissa ovat antaneet minulle erilaisia mahdollisuuksia tunnistaa, kokea, oppia ja opetella erilaisia asioita. Olen niistä kaikista äärimmäisen kiitollinen ja yhtä aikaa katson menneitä vuosia surullisena siitä, miten nyky-yhteiskunta muokkaa valmentajistakin jotain sellaista mikä ei määritä ihmisen perustarpeiden tyydyttämistä. Yksi suurimmista työntävistä voimista tämänkin blogin aloittamiseen syntyi tarpeesta jakaa omia kokemuksia jostain sellaisesta mistä ei julkisuudessa oltu puhuttu riittävästi.

 

Kun tutkii ja pyrkii määrittelemään perinteisen julkisuuteen tuodun tarinan valmentajuudesta on se tarina valmentajasta, joka on menestynyt työssään. Menestymistä tarkoitan tässä yhteydessä siten, että hänen valmentamansa joukkueen pelaajat ovat voittaneet jotain merkittävää. Toiseksi yleisin tarina valmentajuudesta on epäonnistuminen ja tässä yhteydessä tarkoitan epäonnistumisella sitä, että hänen valmentamansa joukkue ei ole voittanut mitään merkittävää, vaikka niin olisi etukäteen ajateltukin. Molempia tarinoita yhdistää se, että valmentajan kanssa työskennelleet pelaajat ovat keskiössä onnellisuuden ja surun välisessä taistelussa. 

 

Tämän alustuksen tarpeellisuus on mielestäni erittäin merkittävä asia, kun puhutaan valmentajuudesta eli siitä, miten koen oman ammatillisen uhkat, mahdollisuudet, onnistumiset ja epäonnistumiset. Vaikka olisit kuinka pätevä valmentajan ammatissa muiden ihmisten tekemät toiminnot määrittävät sinut onnistujaksi tai epäonnistujaksi. Itselleni tämä karmiva todellisuus konkretisoitui vasta keväällä 2023. Kun samaan aikaan toisten ihmisten teot määrittävät sinua epäonnistujaksi tai onnistujaksi päätöksistä vastaavat ihmiset eli arvioitsijat ovat kovin yksiselitteisesti täysin kykenemättömiä arvioimaan osaamista ja osaamattomuutta, varsinkin Suomessa, koska sisältöosaaminen ei riitä arvioimaan osaamista. Tämä täysin absurditilanne on siis märittämässä jokaisen valmentajan osaamista, kun puhutaan huippu-urheilun maailmasta.

 

Valmentajuuden ydin julkisuudessa määrittyy sen mukaan, miten ilman osaamista oleva henkilö arvioi sinun onnistuneen siinä, miten olet saanut jotkin toiset ihmiset toimimaan. Näin tilanne on siis varsinkin suomalaisessa huippu-urheilukentässä melkein kautta linjan, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Kun tähän lisätään monien valmentajien jonkinlainen ”ammattitauti” eli perfektionismi on yhtälö täysin kestämätön. Perfektionismin suurin ei ääneen sanottua vaiva on ihan varmasti se, että ihminen ei voi kokea milloinkaan onnistumista vaan aina on jotain parannettavaa. Täydellistä toimintaa jahdatessa valmentaja pyrkii pakottamaan ihmiset muottiin, johon suurin osa ei mahdu millään. Tämä luo aina uudestaan ja uudestaan tilanteen, jossa epäonnistuminen on onnistumista todennäköisempää.

 

Oman heräämiseni kevät antoi minulle mahdollisuuden hypätä pois noidankehästä ja alkaa oikeasti määrittämään omaa onnellisuuttani ja sitä mistä asioista sen tavoittelu koostuu minun elämässäni. Edellisten vuosien aikana keräämäni painolasti on purkautunut menneen puolentoista vuoden aikana merkittävästi ja tietoisuuteni siitä mitä minulle oli tapahtumassa, on auttanut minua jäsentämään omaa valmentajuuttani uudelleen. Vuosi 2024 ja kausi suomalaisen huippujalkapallon sisällä on ollut yksi urani merkittävimpiä sen vuoksi, että ilman tätä vuotta luulisin edelleen joidenkin asioiden olevan totuuksia kuin tarua. Yhdestä tällaisesta myytistä voisin antaa helposti ymmärrettävän esimerkin… ajattelin ja tiedän monenkin valmentajan edelleen ajattelevan niin, että kauden jälkeen kuuluu olla niin sanotusti patterit loppu tai ei ole pannut peliin kaikkea. Olen kuullut sekä omassa päässäni että kollegoiden sanoittamana ääneen lauseen, että onneksi tämä loppuu kohta ja pääsee vetämään henkeä. Tällä he tarkoittavat jonkinlaista uupumuksen esiastetta, jolloin päivittäisistä rutiineista on tullut pakko pullaa sen sijaan, että ne nähtäisiin mahdollisuuksina oppia. Samanlaista kulttuuria on valunut ja valutettu myös pelaajistoon, sillä harva pelaaja pystyy näkemään ottelukauden jälkeisiä harjoituksia ja rutiineja oppimisen mahdollisuutena. Onneksi alkaa loma ja pääsee tästä pois hetkeksi, oli myös itselläni lause, jota käytin omassa sisäisessä puheessani kauden lopun kynnyksellä usein. 

 

Tänä vuonna tuo kuitenkin muuttui. En ollutkaan puhki, en ollutkaan se, jonka sisäisessä puheessa toiveet lomasta olivat etusijalla. Olin ihmeissäni, mitä on tapahtunut ja miksi? Siirsin ajatuksen hiukan sivummalle ja päätin tutkiskella asiaa itseni kanssa hiukan myöhemmin. Ajatuksia kerätessäni tajusin kaiken edellisten vuosien uupumusten liittyvän toimintaympäristöstä. Useissa edellisissä toimintaympäristöissä olen joutunut kamppailemaan omien ja toimintaympäristön arvojen ristiriitaisuuksissa. Arvoilla tarkoitan todellisia toimintoja, enkä niitä mitä ollaan korulauseiksi seuran sivuille kirjoitettu. Itselleni arvoja ovat toimintoja, eivät sanoja. Tänä vuonna työssä olevien ja omien arvojen välillä ei ollut suurta ristiriitaa ja siksi koin paljon enemmän voimaannuttavia kokemuksia kuin kuluttavia. Se, että olin osannut luopua oman egoni pönkittämisestä ja perfektionismista auttoi myös paljon säätelemään omia energiatasojani kauden aikana.

 

Egosta voisi kirjoittaa vaikka kokonaan oman kirjoituksen liittyen valmentajuuden ytimeen, sillä sen olemassaolo on varmastikin yksi merkittävimmistä asioista alun perinkään aloittaa valmentaminen. Egoa tarvitaan myös positiivisten ja onnellisten asioiden saavuttamiseksi, mutta sillä on myös varjopuolensa. Viha, turhautuminen, harhaanjohtaminen ja herkkyys ovat egon luomia tunnetiloja ja vahvoja sellaisia. Universumi tarjoaa riittävän määrän mahdollisuuksia sekä pönkittää omaa egoa ja tällä tarkoitan sitä, että universumin tarjoama mahdollisuus ajaa egon omistaa väärään suuntaan, jossa omien tekemisten merkitys vähenee ja toisten kasvaa. Kohtalo tarjoaa myös mahdollisuuksia muuttaa suhtautumista asioihin eli murtaa oman egon merkitystä maailman kaikkeuden toiminnoissa. Itselläni ne ovat aina liittyneet haasteisiin ja vastoinkäymisiin. Ennen oma herätystäni kuvittelin olevani joku helvetin supermies, jonka piti jaksaa painaa enemmän kuin muiden, jotta voisin saada muiden ihailua ja kunnioitusta. Nuo hetket ovat olleet ne, jolloin oma matkani omaan onnellisuuteen olisi ollut saavutettavissa aikaisemmin. Olen kuitenkin onnellinen, että olen löytänyt oman hetkeni muuttaa suuntaa.

 

Valmentajuuden ydin onkin itselleni nykyään se, että pystynyt tekemään parhaani päivittäin sen eteen, että toisista ihmisistä ympärilläni tulisi parempia. Töissä tämän konseptin ymmärtäminen on helppoa, sillä valmentamisen ytimessä toisten auttaminen ja oivaltamaan opettaminen ovat keskeisiä tavoitteita. En kuitenkaan pysty erottamaan sitä minä-kuvaa, jonka haluan rakentaa töiden ja kodin välille. Haluan aidosti olla tulevaisuudessa yksi ja sama henkilö. *Uskon olevani matkalla vahvasti tuohon suuntaan, mutta matkaa on vielä jäljellä. Juuri siksi ajattelinkin jälleen joulukuun alussa, lumisella jalkapallostadionilla, varpaat tunnottomana olevani edelleen etuoikeutettu ja onnellinen. Pääsen tekemään päivittäin mahtavien työkavereiden kanssa, Suomen parhaassa työympäristössä työtä, jolla koen olevani positiivisia vaikutuksia omien arvojeni vahvistamiseksi. Kannustan jokaista olemaan oman tiensä kartturi, sillä vain niin voit saavuttaa ne asiat, jotka ovat sinulle tärkeitä ja tuovat onnellisuutta juuri sinulle.