MENESTYMINEN

 MENESTYMINEN

Huippu-urheilussa on täysi mahdottomuus välttyä menestymisen keskustelulta. Tämä on varmasti myös juurikin se oikea konteksti puhua menestymisestä, sillä siihen huippu-urheilu nimenomaan kiteytyy... kuka voittaa ja kuka häviää. Oman valmentajuuteni sisällä tämä kyseinen menestyminen on näkökulmaltaan melkein päinvastainen kuin mitä se on julkisessa keskustelussa. 

Menestynyttä valmentajaa mitataan puhtaasti ulkoisilla mittareilla, koska muunlainen mittaaminen on liian työlästä ja käytännössä mahdotonta. Ulkopuolella olevat ihmiset päättävät esimerkiksi Vuoden valmentaja -tittelin saajan, vaikka heillä ei olisi kompetenssia, eikä todellista tietoa kuinka hyvä valmentaja on tai miten roolit valmennustiimissä on sisäisesti jaettu. Kuitenkin joka vuosi kyseinen titteli jaetaan sekä kansallisesti että kansainvälisesti.

Menestymistä mitataan siis kaikilla niillä mittareilla, joihin valmentaja voi kaikista vähiten itse vaikuttaa. Huippu-urheilussa valmentajan vaikuttamiskeinot ovat muutenkin vähäiset, jos poisluetaan rekrytointi. Käytettävissä olevilla pelaajilla toteutetaan valmentajan filosofiaa pelaamisesta. Kyvykkäimmät valmennusosaajat pystyvät tietenkin muokkaamaan omaa filosofiaansa materiaalin mukaan saadakseen joukkueesta parhaan mahdollisen tuloksen, siis ulkoisia mittareita mukaillen. Huippu-urheilussa rekrytointi on siis kaikista tärkein elementti menestymiseen. 

Oman kokemukseni mukaan joukkuelajien huippu-urheilu voidaan kategorisesti asettaa suhteeseen 90/10. Yhdeksänkymmentäprosenttia menestymisestä liittyy rekrytoinnin onnistumiseen ja kymmenenprosenttia valmennuksen kyvykkyyteen. Tämä on kuitenkin juurikin se ero, joka ulkoisilla mittareilla määrittää sen kuka voittaa ja kuka häviää. Numeroleikkeinä 100% onnistuminen 12 joukkueen sarjassa tarkoittaa siis mestaruutta, kun epäonnistunut valmennusprosessi samalla joukkueella neljättä tai viidettä sijaa. Jos rekrytointi epäonnistuu vaikka edes kymmenenprosentin verran on laskennallinen maksimisuoritus onnistuneen valmennusprosessin kanssa maksimissaan pronssimitali. Tämä on mielenkiintoinen asetelma, jota hyvin harva tajuaa syksyn sateisina iltoina kun oma suosikkijoukkue suorittaa kauden viimeisiä suorituksiaan. Onneksi jalkapallo ei ole puhdasta matematiikkaa vaan onnella ja sattumalla on aina näppinsä pelissä.

Toivon jokaisen valmentajan hetkittäin pysähtyvän omalla matkallaan ja tarkastelevan käsillä olevaa hetkeä. Määritänkö itseni ja onnistumiseni vain ulkoisten mittareiden mukaan vai onko minulla myös muita mittareita menestymisestä? Tiedän ja tunnen montakin valmentajaa, joiden itsetunto ja identiteetti ovat rakentuneet melkein kokonaan ulkoisen arvostuksen varaan. Heidän omat aktiiviset valinnat sekä persoonallisuus ovat vieneet häntä kohti syvempää päätä, jossa hukkumisen vaara on suurempi. Tätä lähestymistapaa en voi suositella kenellekään, sillä urhollisuusmitaleita ei tässä ammatissa jaeta uupumisen tai potkujen jälkeen.

Oma valmentajuuden matkani on tuonut minut tällä hetkellä pisteeseen, jossa otteluiden lopputulos on koko ajan menettänyt enemmän merkitystä. Tällä tarkoitan sitä, että en enää määritä onnistumistani sen mukaan miten ottelussa käy. Muista hyvin hetken, jossa ihmettelin jonkin kokeneen valmentajan sanovan, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Ihmettelin ja kyseenalaistin tätä jargonia, enkä voinut käsittää miksi kyseinen valmentaja toimi huippu-urheilussa. Nyt tajuan mitä hän tarkoitti.

Menestymisen ja onnistumisen hetkeni koostuvat tällä hetkellä hetkistä jossa pelaajat tulevat kiittämään minun panostani heidän onnistumiseksi. Toisaalta onnistumisen tunteeni liittyvät niihin hetkiin, jossa valmennustiimin toinen valmentaja kiittää minua korvaamattomasta avusta tiimin tai hänen auttamiseksi. Näissä hetkissä koen vahvasti menestyneeni omassa tehtävässäni, sillä valmentaminen on itselleni palveluammatti. Yhdessä koetut voittamisen hetket piirtyvät omaan muistiini kuvina ihmisistä joiden kanssa sain nauttia voittamisen ja häviämisen tunteista kyseisinä hetkinä. Pokaalit siirtyvät toimiston hyllylle pölyttymään ja mitalit laukun pohjalle odottamaan siirtymistä johonkin alakerran varastokoppin laatikkoon. 

Olen toiminut viimeiset kuusi vuotta puhtaasti kansallisessa huippu-urheilussa. Roolit ovat vaihtuneet, mutta työnkuvani on keskitetty pääsääntöisesti huippu-urheilun palvelemiseen. Ulkoisilla mittareilla eli palkinnoilla ja mitaleilla on kuuden vuoden jakso ollut menestystä. Kolme Veikkausliigan hopeamitalia ja yksi pronssi. Kolme Suomen Cupin fiinaalipaikkaa joista kolme mestaruutta. Yhteensä seitsemän eri mitalia merkkinä menstymisestä. Ne lukijat, jotka ovat jaksaneet kahlata enemmänkin blogiani ovat huomanneet, että minun valmentajuuteni kohokohdat ovat olleet kaikkea muuta kuin nuo seitsemän mitalia. Ne lukuisat ihmiset, joiden kanssa olen tehnyt matkaani sekä ansaitsevat maininnan että kuuluvat oman menestymiseni mittareihin. Heidän kanssa koetut tunneskaalat ovat ne mitkä ovat piirtyneet omiin muistoihini kaikista vahvimmin. Niihin kaikista onnellisimpiin hetkiin liittyy poikkeuksetta joku ihminen, jonka kanssa olen ollut kyseisenä hetkenä. 

Konkretian tasolle vietynä voisin manita hetken vaikka viimeisimmästä Suomen Cupin voitosta, jossa halaamme Joni Lehtosen kanssa Tampereen keskustorin kulmalla. Olemme yöllä matkalla juhlista koteihimme ja tässä kohtaa reittimme arkanevat. Samalla kun Joni halaa, hän kuiskaa: "Kiitos".