VALMENTAJAN TYÖSSÄ JAKSAMINEN

 VALMENTAJAN TYÖSSÄ JAKSAMINEN

Aihe nousee pintaa aina ajoittain ja nyt olemme taas hetkessä, jossa asiaa tarkastellaan jo korkeammillakin tahoilla. Ennen tätä hetkeä olen kokenut asioiden käsittelyn hyvin lajikohtaisena tai jopa paikallisena haasteena. Marraskuun alussa julkaistussa Mehiläisen teettämässä kyselytutkimuksessa haasteita löytyi jaksamisessa ja riittämättömyyden tunteiden osalta. Väsymystä tai uupumusta valmenustyössä koki 40% ja riittämättömyyttä 34% vastaajista.

Mikäli kyseiseen tutkimukseen haluaa tarkemmin tutustua se löytyy helposti netistä kyseisiä hakusanoja käyttämällä. Itse kuitenkin haluan tässä kirjoituksessa jakaa omia kokemuksia sekä huomioita otsikon mukaisessa kontekstissa.

Omat ensimmäiset kokemukseni arvostuksen ja ymmärryksen puutteesta kohdentuvat päätoimisen seuratyöntekijän arkeen 2000-luvun alkupuolella, jolloin tuttavani kysyvät minulta, että mitä "oikeita töitä" teen valmennuksen lisäksi. Tästä hetkestä ollaan tietenkin tultu jo eteenpäin ja valmentaja -työnimikkeenä löytyy jo  myös työvoimatoimistoiden alasvetovalikosta. En usko enää kenenkään kokevan samaa arvostuksen puutetta työnimikettä kohtaan mitä itse koin. 

Tiedän omista ja kuulluista kokemuksista, että arvostuksen puutetta näkyy  juniorivalmentajien työympäristöissä. Niitä "kaikki-tietäviä-valmentajia" saattaa vain olla moninkertainen määrä, sillä juniorivalmentaja yleensä valmentaa montaa ryhmää. Itsellänikin oli viimeisimmässä juniorivalmennnustyössäni neljä joukkuetta, joissa jokaisessa 20 pelaajaa. Tämä tarkoitti siis toimimista 80 perheen kanssa, joissa perhejärjestelyjä oli laidasta laitaan, ihan koko suomalaisen yhteiskuntakirjon pelikuvana. Kun mietin vaikka kerrannaisvaikutusta uupumisesta ja pätevyyden tunteen tuntemattomuudesta noihin perheisiin, on luku järkyttävä ja epäinhimillinen.Riittämättömyyden tunne on näkynyt omissa kokemuksissani myös niin, että jokainen isä tai äiti olisi parempi juniorivalmentaja kuin mitä itse olin. 

Samat tunneskaalat pätevät myös kilpaurheiluun, jossa katsojat tai toriparlamentin edustajat tietävät miten joukkueen pitäisi pelata. Katsomosta kajahtavat huudot: "S****na eteenpäin!" niissä hetkissä, jolloin pallonhallinnalla pyritään vastustajan joukkoja siirtämään epäedulliseen asemaan ennen etenemistä, ovat kovin tyypillisiä Veikkausliiga katsomoissakin. Kaupan kassajonossa, joku humalainen tosifani kertoo oman mielipiteensä siitä kuinka epäonnistunut olen valmentajana ja työntekijänä. Kuulemieni tarinoiden mukaan myös valmentajan ihmisyyttä ja ihmisarvoa on pystytty arvioimaan puhtaasti pelaajien esittämien peliesitysten perusteella samaisessa kassajonossa.

Oman valmentajuuden matkallani olen onnekseni päässyt kokemaan erilaisia toimintaympäristöjä, niiden etuja ja haittoja. Eniten kuitenkin olen kokenut yhteenkuuluvuutta, kyvykkyyttä ja autonomiaa nykyisessä toimintaympäristössäni. Tämä pätee universaaliin motivoitumisteoriaan, jonka kyselytutkimuksen tuloksia kommentoiva psykologi Tuomas Grönmankin mainitsee lyhennetyssä yhteenvedossa. 

Kun vertaan edellisiä työympäristöjä nykyiseen, on niissäkin ollut samoja piirteitä muttei samassa mittakaavassa kuin nykyisessä. Edellisestä työpaikastani voin kertoa kokeneeni mainittuja tunteita esimerkiksi valmennustiimin kanssa, mutta seurajohdon aiheuttamat tunteet ovat olleet täysin päinvastaisia. En siis ole pystynyt voimaan hyvin kokonaisvaltaisesti vaan osittaisesti, koska esimerkiksi yksinäisyys on joissakin toiminnoissa tuntunut välillä ylitsepääsemättömältä. Kun tähän turvattomuuden tunteeseen seurajohdon puolelta lisätään sarjataulukko -palaute on riittämättömyyden tunne hyvinkin todennäköinen. 

Kun summataan edellä mainitut yksityiskohdat esimerkiksi Veikkausliigan päävalmentajan tehtävään ilman minkäänlaista työnohjausta on mielestäni täysin perusteetonta edes vaatia kovinkaan mittavia ulkoisia menestystavoitteita saatikka mestaruuksia. Näissä tilanteissa onnella ja sattumalla on enemmän osaa kuin toiminnan systemaattisella organisoinnilla.

Miten kukaan loogisesti ja terveellä maalaisjärjellä ajatteleva ihminen voi olettaa valmentajan onnistuvan omassa työssään mikäli ympäristön toimintamallit ovat kirjoitukseni negatiivisimpien toimintamallien kaltaisia?

Valitettavasti tiedän sekä kokemukseni että kertomuksien kautta tämän olevan kuitenkin vallitseva toimintamalli suomalaisessa joukkueurheilussa. Tämä on todella väärin kaikkia niitä satoja tuhansia perheitä kohtaan, joiden kanssa nämä valmentajat toimivat. Kun vanhakantaiseen valmentajuuden mentaliteettiin on ainakin Suomessa kirjoitettu korkean työn eetoksen mantra, jokainen valmentaja aloittaa luopumisen omista voimavaratekijöistä. Negatiivisen spiraalin seurauksena jäljelle jää loppujen lopuksi vain kuormittavat tekijät ja noidan kehä on valmis.

Kun seuraavan kerran päätät vanhempana tai fanina tai jossakin muussa roolissa antaa palautetta kohtaamallesi valmentajalle, muista että sinä voit omilla valinnoillasi joko syventää kuoppaa johon valmentaja on jo valmiiksi hukkumassa tai vastaavasti tarjota pelastusrenkaan, johon tarttumalla valmentaja löytää jotain arvokasta ihmisyydestä, inhimillisyydestä sekä omasta valmentajuudestaan. Kumman valitset on sinun henkilökohtainen päätöksesi?

Kaikille kollegoille haluan toivottaa voimia ja muistuttaa siitä, että omiin voimavaratekijöihin priorisoiminen ei ole välinpitämättömyyttä vaan vastuullisuutta. Laita kuntoon perustekijät unen, ravinnon ja palautumisen suhteen sekä pyydä palautetta omasta työstäsi kollegoiltasi sekä työnantajaltasi. Ole valmis ottamaan palaute vastaan, ilman kynsiä ja hampaita. Kuule ja tule kuulluksi, niin voimavaratekijäsi on ladattu positiiviseen energiaan jatkossakin.